”Ei minua varten tarvitse keittää!”

Kuka tunnistaa kuulleensa yllä olevan lauseen tai olevansa se, joka sanoo näin mennessään kyläilemään ystävän luo? Vähintäänkin kursailemme ja kiemurtelemme, kun meitä varten tehdään jotain, josta on ”vaivaa”. Niin, uskon että suomalaisille ei tuota vaikeuksia tunnistaa kyseistä toimintamallia joko itsestään tai lähiympäristöstään. Moniakaan meistä ei varsinaisesti ole kasvatettu pitämään puoliamme, pyytämään itsellemme saati haluamaan ja vaatimaan jotain, mikä saattaisi olla vaivaksi toisille.

Uhrautuja tuntuu herkästi syyllisyyttä, jos huomioi omat tarpeensa ennen toisten tarpeita. Siksi hän toimiikin yleensä päinvastoin kuin meille opetetaan esim. lentokoneen turvaluennolla: aseta happinaamari ensin omille kasvoillesi, vasta sitten lapsellesi. Uhrautuja kärsii mieluummin itse kuin antaa toisten kärsiä ja siksi hän on aina valmis auttamaan toisia, vaikka se sotkisikin omat aikataulut ja suunnitelmat. Uhrautuja on usein luonteeltaan kiltti ja empaattinen ja hän saattaa työskennellä ammatissa, jossa huolehditaan ihmisistä. Hyvin usein alkaessaan tutkia tunnelukkojaan uhrautuja tunnistaa itsessään myös tunnevajetta ja hyväksynnän hakua.

Mistä uhrautuminen sitten johtuu? Aiemmin todettiin jo, että uhrautujat ovat usein luonteeltaan kilttejä. He ovat luultavasti jo lapsuudessaan tottuneet huolehtimaan toisista, ehkä isosisaruksen roolissa tai jopa vanhempiensa holhoojana. Jompikumpi vanhemmista on saattanut olla kykenemätön huolehtimaan itsestään esim. masennuksen tai alkoholismin vuoksi, jolloin jonkun on täytynyt ottaa ohjat käsiinsä. Näin henkilö on oppinut jo pienestä saakka jättämään omat tarpeensa syrjään muiden takia. Kulttuurissamme on ainakin menneinä vuosikymmeninä totuttu ajattelemaan, ettei toisia sovi häiritä omilla asioillaan ja ettei ”minun takiani tarvitse keittää” (kahvia, kun tullaan kyläilemään.) Omia tarpeita ei olla totuttu tuomaan esille. Samalla tietynlaista uhrautuvaisuutta on totuttu jopa katsomaan ylöspäin, ”aina se jaksaa hoitaa toisten asioita, on se reipas ja mukava ihminen”.

Vetovoiman laki osoittaa tässäkin paikkaansa pitävyyden: uhrautuja saattaa vetää magneetin lailla puoleensa ihmisiä, jotka ovat hyvin tarvitsevia. Näin hän saa heidän kanssaan toteuttaa uhrautumisen tarvettaan. Näin kumpikaan osapuoli ei kuitenkaan pääse kasvamaan eikä kehittymään kohti kokonaista täydellisyyttänsä.

Jossain vaiheessa uhrautujan mieleen saattaa kuitenkin hiipiä kysymys siitä, mitä hän itse elämältään haluaa. Ei ole tavatonta, että hän on hukannut oman tahtonsa, eikä oikein tiedä kuka hän on jos uhrautujan rooli otetaan pois. Oma identiteetti on määrittynyt toisten kautta. Se alkaa ajan mittaan harmittamaan ja aggressio omasta tilanteesta on yleensä riittävä voima saada muutosta alkuun. On yleistä, että uhrautujan roolin ottanut ei suinkaan ole ollut tyytyväinen tilanteeseensa, vaikka muuta vakuuttaakin. Hän on voinut olla hyvinkin ärtynyt ja turhautunut siihen, että huomioi aina toisia ja unohtaa itsensä. Mutta koska uhrautuja ei milloinkaan voisi pyytää itselleen samaa mitä antaa toisille, hän on saattanut ilmaista tyytymättömyytensä passiivis-aggressiivisin keinoin mököttämällä tai vetäytymällä syrjään. Häneltä on puuttunut terveelliset itsekunnioituksen rajat, eikä hän ole osannut ilmaista suoraan omia tarpeitaan.

Tiedostaminen on avainsana uhrautumisesta irti pääsemisessä. (Kuten niin monessa muussakin!) Asian tultua edes jossain määrin näkyväksi, sen vaikutus omaan elämään kirkastuu, eikä sen jälkeen ole kysymys enää muusta kuin käytännön harjoittelusta. Et kuitenkaan voi harjoitella, jos et tiedä mitä harjoittelet. Niinpä ensimmäinen ja olennaisin askel on nostaa kissä pöydälle ja katsoa sitä kunnolla.

Moni kysyy miten ihmeessä sitten pääsisi tiedostamisen tilaan, jossa oma uhrautuminen  (tai mikä tahansa lukko) näkyisi itselle riittävän selkeästi. Onhan helppoa neuvoa, että tiedosta, mutta miten se tehdään. Ajattelen niin, että 1. hiljaisuus ja hidas elämä, 2. riittävä määrä aggressiota ja 3. sopivan suorapuheiset läheiset vievät kaikki omalla tavallaan kohti oman itsen tiedostamista. Tämä on jo kokonaan uuden blogipostauksen aihe, miten päästä tiedostamisen tilaan, josta käsin tunnelukotkin lähtevät avautumaan. Tässä kohtaa mainitsen jo tunnelukkoterapian erityisen hyvän soveltuvuuden mindfulness-tyyppisen harjoittelun tukena. Tai toisinpäin. Yhtäkaikki, tarvitsemme ulkoista hiljentymistä, jotta saamme kiinni mielemme laukkaavista ajatuksista ja egomme alituinen pölpötys vähenee.  Siitä tuonnempana uudessa postauksessa.

Uhrautumistaan työstänyt ihminen:

– uskoo, että hänen tarpeensa ovat tärkeitä.

– uskaltaa ilmaista tarvitsevuutensa.

– osaa pyytää apua itselleen.

Esimerkiksi. Ja paljon muuta, mikä tekee elämästä kevyempää, iloisempaa ja nautittavampaa.