Kun mitään ei varsinaisesti tapahtunut, mutta jotain olennaista puuttui
Kehityksellistä traumaa ei ole aina helppoa tunnistaa. Sen vaikutukset voivat kyllä näkyä monin eri tavoin, mutta niitä ei aina osata yhdistää traumahistoriaan. Kehitykselliseen traumaan ei yleensä liity mitään yksittäistä suurta menneisyyden tapahtumaa kuten muissa traumaattisissa kokemuksissa.
Kehityksellisessä traumassa ei ole kyse siitä, mitä tapahtui kerran, vaan siitä, mitä ei tapahtunut tarpeeksi usein. Lapsi jäi yksin liian vaikeiden tunteiden kanssa. Turvaa ja rauhoittavaa kontaktia vanhempaan ei ollut saatavilla silloin, kun sitä olisi tarvittu. Kokemus ei ehkä ollut äänekäs tai näkyvä, päinvastoin. Se saattoi olla hyvinkin hiljainen, näkymätön ja pitkäkestoinen. Kyse on hyvin usein kodin tunneilmastosta, jossa on ollut puhumattomuutta ja osaamattomuutta ottaa puheeksi vaikeita aiheita lapsen kanssa. Vanhemmat eivät ole luultavasti tunnistaneet eivätkä osanneet säädellä omia tunteitaan, saati että olisivat kyenneet opettamaan samaa taitoa lapsilleen.
”Se ei ole mikään yksittäinen tapahtuma, jonka voisin osoittaa. Se on ennemminkin kuin sumu, johon minä lapsena upposin. Ja josta käsin minä opin elämään.”
Kun lapsi ei saa tulla kohdatuksi tunteineen, hän oppii säätelemään niitä yksin. Tai tarkemmin sanottuna sulkemaan tunteitaan pois, koska yksin ne ovat liian suuria kannettaviksi. Lapsi ei kyseenalaista vanhempiaan ja sano: “Tämä ei tunnu oikealta.” Sen sijaan hän alkaa uskoa, että hänessä itsessään on jotain vikaa.
Kun oireet hämäävät ja taustalla onkin trauma
Kehityksellinen trauma näyttäytyy osin samalla tavoin kuin ADHD, eikä ole harvinaista sekoittaa kehityksellistä traumaa myöskään autisminkirjon piirteistöön, ahdistuneisuushäiriöön ja joihinkin persoonallisuushäiriöihin, kuten epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Kehityksellinen trauma voi ilmetä esimerkiksi keskittymisvaikeuksina, levottomuutena tai ylivireytenä, impulsiivisuutena tai äkkipikaisuutena, vaikeutena pysähtyä tai priorisoida asioita, muistiongelmina tai hajamielisyytenä, tunnesäätelyn haasteina (erityisesti “ylitunnereagointia”) ja vuorovaikutustilanteiden vaikeuksina.
Moni kehityksellisen trauman kantaja tunnistaa, että hänestä tuli liian aikaisin aikuinen. Tai ainakin se, joka pärjää. Se, joka ei vaivaa muita. Se, joka hymyilee vaikka ei huvittaisi.
”Minä olin se, joka rauhoitti äidin. Se, joka aisti ilmapiirin jo ennen kuin astui huoneeseen. Se, joka yritti olla mahdollisimman huomaamaton tai mahdollisimman hyödyllinen. Se, joka oppi, että tunteet eivät ole turvallisia, eivät omat, eivätkä toisten.”
Tällaisessa ilmapiirissä kasvanut lapsi ei ehkä osaa sanoittaa kokemustaan, mutta hänen hermostonsa oppii varomaan, sopeutumaan ja ennakoimaan. Aikuisuudessa tämä voi näkyä monin tavoin – usein tavoilla, joita ei heti tunnisteta kehityksellisen trauman perinnöksi. Aikuisuudessa kehityksellinen trauma voi näkyä siinä, että ihminen reagoi voimakkaasti pieniinkin ärsykkeisiin tai ei tunnu reagoivan ollenkaan. Että ristiriitatilanteissa joko katoaa paikalta tai räjähtää. Tai että hyvä yhteys toiseen ihmiseen tuntuu yhtä aikaa kaivatulta ja vaaralliselta.
”Minussa asuu tarve tulla nähdyksi ja samalla valtava pelko, että kun minut nähdään, minut hylätään.”
Kehossa asuva tarina ei tottele järkeä
Ristiriita niin nähdyksi kuin hylätyksi tulemisen välillä on merkki siitä, että hermosto toimii edelleen vanhan kartaston mukaan. Kehityksellinen trauma asuu kehossa ja vanha, toimimaton kartta on koodattu kehon ja hermoston reaktioihin. Siksi esimerkiksi ylivirittymistä on mahdotonta hoitaa vain älyllisesti ajattelemalla. Kehomme tarvitsee uutta koodausta ja menetelmät siihen ovat kehollisia.
Nykyään ymmärretäänkin kehollisten menetelmien olevan olennainen osa terapeuttista työskentelyä silloin, kun taustalla on kehityksellisen trauman oireistoa. Menetelmiä voivat olla esimerkiksi hengitysharjoitukset, kehotietoisuutta vahvistavat keinot ylivireyden säätelyyn sekä erilaiset ankkuroitumista ja turvaa rakentavat harjoitteet. Tärkeintä ei ole menetelmä sinänsä vaan se, että hermostolle annetaan mahdollisuus oppia uudenlainen, lempeä rytmi.
Toipuminen on yhteyden rakentamista
Turvallisuus rakentuu vähitellen. Toipuminen ei tapahdu korjaamalla jotain rikkinäistä, vaan palauttamalla yhteys sinne, missä se on joskus katkennut: omiin tunteisiin, kehoon, omiin tarpeisiin ja ihmissuhteisiin.
Yhteys ei ole ylellisyys, vaan elinehto. Ihmislapsi ei selviä yksin. Meidät on luotu laumaeläimiksi: jo esi-ihmisten aikaan hengissä säilyminen riippui täysin toisten läheisyydestä ja huolenpidosta. Tarve kuulua, tulla nähdyksi ja kannetuksi on koodattu hermostoomme. Siksi toipuminen rakentuu juuri tuon yhteyden kautta – hitaasti ja lempeästi.
”Minä opettelen nyt sellaista tunnetta, että saan vain olla. Ettei minun tarvitse ensin tarkistaa toisen ilmettä ennen kuin hengitän.”
Terapia, turvallinen ihmissuhde tai lempeä itsetutkiskelu voivat kaikki toimia peileinä, joissa vanha tarina saa uuden merkityksen. Voit ensimmäistä kertaa kuulla, kun joku sanoo: ”Sinun ei olisi koskaan pitänyt joutua olemaan niin yksin”
Kehityksellinen trauma kertoo, että olet kantanut jotain, mikä ei koskaan kuulunut sinulle. Jos jokin tässä tekstissä tuntui tutulta, se ei ole sattumaa. Se kertoo, että alat kurottaa kohti yhteyttä. Ja se on jo itsessään tärkeä askel.
Jos kaipaat tukea matkallasi, olen täällä sinua varten. Voit ottaa rohkeasti yhteyttä, niin voimme yhdessä etsiä sinulle sopivia tapoja palauttaa yhteys itseesi ja elämääsi.
Ota yhteyttä:
Tuovi Kattelus
tuovi.kattelus@tuovilla.fi tai TuoVillan some-kanavien kautta
