Tätä tekstiä aloittaessani olen selannut Facebookin ja Instagramin läpi kahteen kertaan, tyhjentänyt bioroskiksen, sopinut aamiaistreffit ystäväni kanssa, miettinyt pitäisikö kuitenkin käyttää blogin kirjoittamiseen kuluva aika mieluummin opinnäytetyön edistämiseen, avannut kirjan, sulkenut kirjan ja pyyhkinyt leivänmurut pöydältä.
Veikkaan, että sama on tuttua monille meistä. Tiedämme tarkalleen mitä meidän pitäisi tehdä, mutta itseä ei vaan millään tahdo saada aloittamaan ja keskittymään.
Ehkä olet päättänyt aloittaa uuden tavan, kuten säännöllisen liikkumisen, mutta huomaat siirtäväsi sitä aina huomiseen. Tai tiedät, että työt odottavat, mutta selaat vielä kerran puhelinta, keität uuden kupin kahvia tai järjestät kynät pöydälläsi.
Ajattelen kuitenkin niin, että kun ilmiöstä on tietoinen ja sen ymmärtää, siihen on mahdollista omalla toiminnallaan vaikuttaa. Tässä tekstissä avaan aloittamisen vaikeuden taustoja ja esittelen konkreettisia keinoja, jotka voivat oikeasti auttaa haahuilun hetkellä, kun mistään ei tunnu saavan otetta.
Miksi aloittaminen jumittaa?
Ilmiötä kutsutaan prokrastinaatioksi eli viivyttelyksi tai asioiden lykkäämiseksi. Ja liian usein siihen liitetään raskas leima: laiskuus, saamattomuus tai itsekurin puute. Totuus on kuitenkin paljon inhimillisempi ja lempeämpi.
Aloittaminen ei siis ole pelkkä päätös, jonka voi tehdä napin painalluksella. Se on monen tekijän summa, jossa vireystila, tunteet, motivaatio ja aiemmat kokemukset kietoutuvat yhteen. Jos tehtävä tuntuu epäselvältä tai liian suurelta, mieli voi nähdä sen kuin vuorena, jota on mahdotonta lähteä kiipeämään.
Optimaalisella vireystilalla on yllättävän suuri merkitys. Alivireessä olemme kuin nuotio ilman kipinää – tuli ei tahdo syttyä. Ylivireystilassa taas roihuamme liikaa, emmekä saa energiaa ohjattua alkuun pääsemiseen. Jos aiempiin kokemuksiimme on liittynyt epäonnistumisen tunteita, aloittamisen kynnys saattaa nousta koska pelkäämme epäonnistuvamme uudelleen.
Kun siis huomaat lykkääväsi asioita, taustalla voi olla monta syytä, eikä yksikään niistä kerro, että olisit laiska tai kyvytön.
Mikä kaikki vaikeuttaa aloittamista ja miten sitä voisi helpottaa?
1. Epäselvä tavoite → pilko pieneksi
Iso ja epämääräinen tehtävä (“siivoa koko koti”) hämmentää hermostoa. Pilko tehtävä niin pieneksi, että se tuntuu helpolta: “avaa tietokone”, “kirjoita yksi rivi”, “laita lenkkarit jalkaan”. Usein pienikin askel riittää käynnistämään liikkeen.
2. Epämukavat tunteet → anna itsellesi lupa tehdä huonosti
Jos tehtävään liittyy epäonnistumisen, riittämättömyyden tai arvostelun pelkoa, hermosto saattaa jarruttaa. Perfektionismi on aloittamisen pahin vihollinen. Salli itsellesi “ensimmäinen luonnos”, “vain 10 minuuttia” tai “teen tämän miten sattuu”. Liikkeelle lähtö on tärkeämpää kuin täydellinen tulos.
3. Ylikuormitus → etsi helpottavia rakenteita
Jos arki on jo valmiiksi raskasta, yksikin lisätehtävä voi tuntua mahdottomalta. Auta itseäsi: tee lista, aikatauluta kalenteriin, rajaa tekeminen vain yhteen asiaan kerrallaan.
4. Hermoston vireystila → säädä kehoa ensin
Alivireys (väsymys, uupumus) tai ylivireys (stressi, kiihtymys) vaikeuttaa aloittamista. Rauhoitu tai virkistäydy ensin: hengitä syvään, liiku hetki, kuuntele musiikkia tai valele kasvosi kylmällä vedellä. Hermoston tila vaikuttaa suoraan aloittamisen kynnykseen.
5. Yksin yrittäminen → osallista toiset mukaan
Kun yrität puskea eteenpäin yksin, tehtävä voi jäädä helposti roikkumaan. Toisen ihmisen läsnäolo voi olla ratkaiseva kipinä. Sovi ystävän kanssa, että soitatte toisillenne kerran viikossa tiettyyn aikaan, jolloin päivitätte projektin kuulumiset tai sopikaa treffit, jolloin teette molemmat omaa hommaanne, mutta toistenne lähellä. Yhteys toisiin ihmisiin aktivoi hermostoa eri tavalla kuin yksin pakertaminen.
6. Nepsy-piirteet → ymmärrystä ja erilaisia ratkaisuja
ADHD ja muut neurokirjon piirteet voivat tehdä aloittamisesta erityisen vaikeaa. Toiminnanohjaus ei aina toimi samalla tavalla kuin neurotyypillisillä. Se ei kerro heikkoudesta tai ettet olisi kykenevä tai lahjakas. Se tarkoittaa vain, että hermostosi toimii eri tavalla kuin neurotyypillisillä ja siksi tarvitset erilaisia keinoja, joilla pääset etenemään.
Seuraavassa blogikirjoituksessani syvennyn tarkemmin juuri tähän: miksi nepsy-arjessa toiminnanohjaus voi olla ylivoimaisen vaikeaa ja millaiset keinot todella auttavat?
Pieni askel riittää
On hyvä muistaa, että aloittamisen ei koskaan tarvitse olla isoa. Usein pieni askel riittää käynnistämään liikkeen. Ajattele vaikka junaa, joka on pysähtyneenä asemalle. Liikkeelle lähtö vaatii eniten energiaa juuri ensimmäisessä nytkähdyksessä. Sen jälkeen vauhti alkaa kantaa ja juna rullaa eteenpäin. Samat liikkeen lait pätevät myös arjessa: ensimmäinen pieni askel riittää voittamaan alun kitkan ja saa tehtävän etenemään.
Mikä minut sai lopulta aloittamaan tämän tekstin kirjoittamisen alun vitkuttelun jälkeen? Tällä kertaa oli kyse hermoston vakauttamisesta (kohta 4): söin, lepäsin hetken ja tein itselleni jalkakylvyn. Sen jälkeen ystäväni luki tekstinraakileen (kohta 5), viimeistelin sen ja kas, ensimmäinen luonnos muokkautui riittävän valmiiksi tekstiksi. Tärkeää oli myös luopua täydellisen tekstin metsästyksestä (kohta 2) ja antaa itselleni lupa julkaista k y l l i n hyvä kirjoitus.
