Tunnevaje
”Kukaan ei todella ymmärrä minua, eikä pysty rakastamaan minua niin paljon kuin tarvitsisin. Tunnen oloni epämääräisellä tavalla tyhjäksi, enkä oikein edes tiedä mitä minulta puuttuu.”
Näin voisi todeta ihminen, jolla on tunnevajeen tunnelukko. Hänen ydinpulmansa on kalvava tunne siitä, että jossain on jotain mistä hän on jäänyt pahemman kerran vaille, mutta hän ei tiedä mitä se on. Tuo kalvava tunne ilmenee epämääräisenä tyhjyyden tunteena ja vaille jäämisen kokemuksena.
Tunnevaje on yksi yleisimmistä, ellei yleisin suomalaisten tunnelukoista. Samalla se on vaikea tunnistaa ja päästä siihen kiinni, mikä on hyvin ymmärrettävää: kuinka tunnistaa jotain, mitä ei ole koskaan kokenut? Kulttuurimme piirteisiin ei ole etenkään aiempien sukupolvien aikana kuulunut avoin tunteiden ilmaisu ja moni onkin jäänyt vaille ns. tunnekasvatusta. Ne jotka eivät koe elämässään tunnevajetta, kertovat olleensa lapsena rakastettuja niin äitinsä kuin isänsä taholta, rakastaneensa itse heitä ja kokeneensa läheisyyttä ja lämpöä vanhempiaan kohtaan. Heidän mukaansa on myös tärkeää, että vanhemmille pystyi kertomaan omista tarpeistaan ja että niihin vastattiin.
Tunnevajeesta kärsivä ihminen kokee päinvastoin. Hän on joutunut selviämään lapsuudessaan tunnetasolla yksin, joka heijastuu hänen aikuisuuden ajan ihmissuhteisiinsa kielteisesti. Yleensä parisuhde kärsii tästä eniten, koska se muistuttaa läheisimmin lapsuuden ajan kiintymyssuhdetta vanhempiin. Tunnevaje syntyy, kun vanhemmat eivät ole osanneet kohdata lastaan emotionaalisella tasolla ja antaa tälle kokemusta läheisyydestä ja hellyydestä. On hyvin tavallista, että tunnelukot siirtyvät vanhemmilta lapsille ja taas heidän lapsilleen, ellei joku sukupolvi kohtaa tilannetta ja ala määrätietoisesti työstää omaa lukkoaan auki. Erityisesti tunnevaje on lukko, joka kulkee monissa suvuissa.
Tässä kohtaa on taas syytä muistuttaa tunnelukkotyöskentelyn vaarasta, eli siitä, että oman elämän ongelmat sysätään vanhempien vastuulle. ” Kun sinä et silloin kun minä olin lapsi…koska sinä teit niin…koska sinä et tehnyt näin…” Vaikka tunnelukkoja työstäessä on välttämätöntä sukeltaa lapsuuden ajan kokemuksiin, sukelluksen tarkoitus ei ole etsiä syyllisiä vaan ymmärrystä. Ilman ymmärrystä siitä, millainen lapsuudenkodin ilmapiiri oli, ei pääse alkua pidemmälle vaan jää jumiin omaan katkeruuteensa. Hae siis ymmärrystä syyttelemättä, osoittelematta ja armahda lopulta itsesi lisäksi myös vanhempasi.
Miten sitten lähteä työstämään tunnevajeen lukkoa sen tunnistamisen jälkeen? Ensimmäiseksi kiitä itseäsi, olet tehnyt jo suurimaan oivalluksen, tunnistamisen.
Nykyään puhutaan paljon itsemyötätunnosta, eikä suotta. Se on hyvä lääke myös tunnevajeeseen. Kun alat kohdella itseäsi lempeästi ja kauniisti, kohtaat sisäisen lapsesi, joka huutaa lämpöä ja ymmärrystä osakseen. Olet itse se henkilö, joka voit tehdä asioita omaksi parhaaksesi. Kukaan muu ei voi sitä tehdä, niin rajulta kuin se kuulostaakin. Jossain vaiheessa prosessiasi huomaat jonkin muuttuneen: sinun on helpompi kertoa omista tunteistasi muille ihmisille ja samalla opit hiljalleen myös ottamaan rakkautta vastaan. Se on usein yhtä vaikeaa kuin oman rakkauden osoittaminen toisille. Kun ajatus omasta itsearvostuksesta alkaa hiljalleen tuntumaan todelta, on rakkauden kohteena oleminen paljon helpompaa kuin ennen. Voit ottaa vastaan sen minkä jo tiedätkin: olen arvokas ja rakastettava juuri tällaisena kuin olen.
