Emotionaalinen estyneisyys
”Kyllä minäkin tunnen, mutta se ei vaan näy minusta ulospäin.”
Näin voisi kuvata itseään emotionaalisesti estynyt henkilö.
Hän voi myös pysytellä aivan tyynenä, vaikka hänelle olisi juuri tapahtunut jotain järkyttävää. Ulkopuolinen ei arvaisi, että hän on juuri menettänyt työpaikkansa, kuullut sairastavansa vakavaa sairautta tai hänen parisuhteensa on päättynyt.
Myöskään positiiviset tapahtumat eivät liikauta häntä ulkoisesti mihinkään suuntaan, vaan hänessä vallitsee sama zenmäinen tyyneys iloisista uutisista huolimatta.
Tiettyyn pisteeseen asti tyyneyden tavoittelu on suotavaakin (esim. mindfulness-tyyppiset harjoitukset, jotka tähtäävät tämän hetken hyväksymiseen sellaisena kuin se ilmenee), mutta kun tunteiden näyttämättä jättäminen määrittää ihmisen koko elämää ja ihmissuhteita, ei elämä pääse näyttämään koko täyteyttään. Yleensä ystävyyssuhteet kärsivät, eikä tunne-elämältään estynyt ole kovin helppo kumppani parisuhteessakaan.
Spontaanit teot kauhistuttavat emotionaalisesti estynyttä, rutiinit ovat tärkeitä ja hän nojaa mielellään kaikkeen järkiperäiseen. Intuitio voi olla hänelle tuntematon käsite.
Paradoksaalista kyllä (vai itsestäänselvää?), emotionaalisesti estynyt hakeutuu mielellään sellaisten henkilöiden seuraan, joilla ei ole samaa tunnelukkoa kuin hänellä itsellään. Näin hän saa ikään kuin toisen ihmisen kautta oman annoksensa tunnemaailmasta ja parhaassa tapauksessa ihmissuhde voi tasapainottaa molempia osapuolia.
Tunnelukot syntyvät varhaisissa ihmissuhteissamme ja merkityksellisissä ihmissuhteissa ne myös avautuvat. Yleensä parisuhde on ihmissuhteistamme voimakkain osoittamaan meille tunnelukkomme. Myös terapiasuhde on ihmissuhde, jossa emotionaalista estyneisyyttä voi turvallisesti työstää. Varmaa on kuitenkin se, että tarvitsemme kaikkia toisiamme peileiksi näyttämään itsellemme kohtamme, jotka kaipaavat työstämistä. Yksin se on vaikeaa, ellei mahdotonta.
