Minäkö laulaisin? En ikinä!
~ Puheenvuoro laulamisen puolesta koulussa!
Miksi kenenkään pitäisi laulaa?
No, ei pidäkään, mutta entä jos haluaisi muttei häpeältään uskalla. Entä jos joku luulee vanhojen laulukokemustensa perusteella, ettei laulaminen ole kivaa? Entä jos hän ei ole koskaan saanut laulaa turvassa ja omana itsenään, omalla äänellään? Entä jos hän kantaakin USKOMUSTA eli ei -tosiasiaa, että hänestä ei ole laulajaksi? Entä jos kyse on mielen lukosta, ei tosiasiasta?
Entä jos hän voisikin purkaa vanhan uskomuksensa, vapautua mielen lukostaan ja löytää laulamisen ILON?
Musaopen työssä todistan vuosi vuoden jälkeen samaa: oppilas kieltäytyy ehdottomasti laulamasta (kertoo kyllä laulavansa täysin rinnoin yksin suihkussa) koska kokee, että hänellä on huono lauluääni.
(Välikysymys: Mitä huono lauluääni tarkalleen ottaen tarkoittaa? Palaan siihen kohta.)
Kun sitten oppitunnilla höpöttelemme ja leikimme äänellä, lämmitämme kehoa erilaisilla kikkailuilla ja leikeillä, nauramme ja mokailemme (ope erityisesti :), alkaa monen kasvoilta näkyä orastavaa innostusta. Joku aina tuumaakin, että jos se laulaminen on tällaista, niin kyllä minä sitten tästä tykkään. Eikä yhtään laulua ole vielä laulettu!
Kysehän ei oikeastaan ole laulamisesta.
Kyse on oman äänenkäytön kokeilemisesta, turvan tunteesta, luvasta mokata, olla oma itsensä, olla epätäydellinen. Laulaminen on ”vain” väline, jolla päästään kohti tärkeitä asioita: kohti sisäisen turvan tunnetta, kohti aitoutta, kohti omaa itseä. Ja sitä kautta, koska koulussa ollaan, kohti oppimista. Eikä vain musiikin oppimista kohti vaan ihan kaiken, mitä koulussa opetetaan: matematiikan, äidinkielen, reaaliaineiden, vieraiden kielten jne.
Kun olo on rentoutunut ja avoin ja koet olevasi turvassa itsessäsi, voivatko oppimisen edellytykset olla enää suotuisammat?
Ja samaan aikaan on todellakin kyse laulamisesta. 🙂 Musiikki on aina myös arvo sinänsä. Se vaikuttaa ja toimii, vaikkemme tekisi sen äärellä yhtään mitään. Tätä todistan, kun työskentelen vaikeasti muistisairaiden parissa: vaikka sanat ja puhe olisivat jo kadonneet ja nimet unohtuneet, niin tuttu laulu osuu ja vanhus intoutuu spontaanin lauluun. Jokin terve kohta ihmisessä resonoi edelleen musiikkiin.
Mitä se sitten tarkoittaa, kun joku on sitä mieltä, että hänellä on huono lauluääni tai ei peräti lauluääntä lainkaan?
Yleisimmin tällaisen kommentin lausuja kokee, että hän ei pysy laulaessaan vireessä eli laulaa nuotin vierestä. Usein ihminen kyllä kuulee, ettei vire ole ihan oikea, mutta hänellä ei ole keinoja korjata asiaa. Tällöin on kyse siitä, että henkilön ns. laululihakset (vatsa-, selkä- ja kylkilihakset) eivät ole yksinkertaisesti tottuneet säätelemään hengityksen ilmanpainetta. Monelle ensikertalaiselle tämä tulee usein yllätyksenä, että laulamaan ryhtyessä aloitammekin keskittymällä kehon tuntemuksiin ja harjoittelemalla hengitystä. Tärkeää on myös harjoituttaa korvan ja aivojen välistä yhteyttä vireen kuulemisessa.
Summa summarum.
”Huonossa lauluäänessä” on mielestäni eniten kyse tottumattomuudesta ja siitä, ettei henkilöllä ole kokemusta asiasta. Lihakset eivät ole saaneet harjoitusta, eivätkä korvat ole opetelleet kuulemaan.
Rohkaisevaa on se, että koska kyse on harjoituksen puutteesta, on ratkaisu harjoitella enemmän ja oikealla tavalla.
Kyseessä on taito, jota henkilöllä ei vielä ole, mutta jonka hän voi halutessaan oppia. Ja mikä tärkeintä: pitää uutta taitoa opetellessaan hauskaa, koska näin taidot parhaimmallaan syntyvät! 🙂
