Ei mulla ole sävelkorvaa. – En siis laula.
En mä pysy askelissa mukana. – En siis tanssi.
En mä osaa piirtää – En siis piirrä.
———————————————————
Seuraa paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia.
Miksi jotain pitäisi aikuisena osata hyvin, mielellään jopa vähän paremmin kuin hyvin, jotta sitä voisi tehdä ja siitä voisi nauttia? Miksi laulaminen, tanssiminen ja piirtäminen tuntuvat olevan monille sellaisia asioita? Mitä monelle meistä tapahtuu pikkulapsi-vaiheen jälkeen, jolloin kaikki oli vielä mahdollista?
Meillä kaikilla on oma ääni jolla ilmaisemme itseämme. Puhuminen on useimmille luontevaa, mutta laulaminen ei.
Meissä kaikissa on arjen toimissamme ja jopa nukkuessamme jatkuvaa liikettä. Voi siis ajatella, että tanssimme jatkuvasti.
Ennen kirjoittamaan oppimista pieni lapsi ilmaisee tunteitaan ja ajatuksiaan piirtämällä. Miksi piirtäminen loppuu niin monella meistä kun vartumme?
Mitä edellä kirjoitettuun peilaten pitäisi ajatella siitä, että koulussa opetetaan musiikkia, liikuntaa ja kuvataidetta läpi kouluvuosien? Miksi iso osa aikuisista silti pelkää laulaa, tanssia tai piirtää? Vai onko asia niin, että moni pelkää juurikin saamansa opetuksen vuoksi?
Miten ⭐️epäonnistumisen pelko, ⭐️häpeän tunne, ⭐️ leikkisän asenteen katoaminen ja ⭐️turvaton ilmapiiri liittyvät tähän kaikkeen?
Mitä jos lapsi kasvaisi ilmapiirissä, jossa oletetaan yhtä itsestäänselvästi hänen oppivan tanssimaan kuin syömään haarukalla ja veitsellä? Entä jos lähipiiri uskoisi laulamisen olevan kaikkien normaali tapa ilmaista itseään yhtä lailla kun opimme puhumaankin? Mitä jos tunteiden ilmaisua piirtäen pidettäisiin yhtä tärkeänä osana lapsen kehitystä kuin liikunnallisten taitojen karttumista?
Nämä ovat tarkoituksella tietenkin tosi kärjistettyä esimerkkejä. Haluan tällä kuitenkin kohdentaa huomion siihen, miten iso merkitys ihmisen kasvussa on sillä, että häneen uskotaan ja katsotaan luottavaisin silmin.
Eikä se lapsuuteen lopu, vaan toisen ihmisen antama usko, luottamus ja tuki ovat korvaamattomia koko elämän ajan.